Kenen taskuun puolustusrahat menevät

Euroopassa käydään parhaillaan historiallista puolustusbudjettikeskustelua. Suomi on sitoutunut nostamaan puolustusmenonsa noin kolmeen prosenttiin bruttokansantuotteesta tämän vuosikymmenen loppuun mennessä, ja NATO-tasolla keskustellaan viiden prosentin tavoitteesta. Päätös kasvusta on jo tehty — ilman että rahoituksesta on käyty julkista keskustelua. Se tarkoittaa väistämättä joko verojen korotuksia tai valtion velan kasvua. Julkinen keskustelu käydään lähes kokonaan turvallisuuspolitiikan kielellä: onko uhka todellinen, riittääkö kaksi prosenttia, pitäisikö mennä kolmeen. Nämä ovat tärkeitä kysymyksiä. Mutta ne peittävät alleen toisen kysymyksen, jota ei juuri esitetä: minne tämä raha konkreettisesti menee ja kenen varallisuutta se kasvattaa?

Puolustukseen laitettu raha ei häviä. Se siirtyy. Se päätyy jonkun taskuun. Mutta kenen?

Hävittäjät tulevat Lockheed Martinilta, amerikkalaiselta pörssiyhtiöltä, jonka suurimpia omistajia ovat Vanguard, BlackRock ja State Street — samat globaalit indeksirahastoyhtiöt, jotka omistavat käytännössä kaiken muunkin pörssivarallisuuden länsimaisessa taloudessa. Panssarivaunut, ammukset ja ilmapuolustusjärjestelmät tulevat pitkälti Rheinmetallilta, saksalaiselta pörssiyhtiöltä, jonka osakkeen arvo on kymmenkertaistunut siitä kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan vuonna 2022. Ranskan Thales ja Italian Leonardo ovat lähes kaksinkertaistuneet vuoden 2025 aikana. Britannialainen BAE Systems on noussut noin viisikymmentä prosenttia samassa ajassa. Eurooppalainen puolustus- ja ilmailuindeksi kokonaisuudessaan nousi vuonna 2025 noin seitsemänkymmentä prosenttia — moninkertaisesti enemmän kuin laajemmat osakemarkkinat.

Kymmenkertainen nousu kolmessa vuodessa tarkoittaa käytännössä tätä: jos sijoittajalla oli Rheinmetallia salkussaan kymmenellä tuhannella eurolla ennen Ukrainan sotaa, se on nyt sata tuhatta euroa. Tämä varallisuuden kasvu ei syntynyt teknologisesta läpimurrosta tai uudesta keksinnöstä — se syntyi siitä, että demokraattiset hallitukset päättivät ohjata verovaroja puolustukseen. Päätös, joka tehtiin turvallisuuden nimissä ja joka voi olla täysin perusteltu, siirsi samalla valtavan määrän varallisuutta niille, joilla oli jo omistuksia oikeissa paikoissa.

Lockheed Martinin tilauskanta on tällä hetkellä 179 miljardia dollaria. Rheinmetallin tilauskanta on 64 miljardia euroa ja kasvaa edelleen. Vuosiksi eteenpäin julkista rahaa virtaa näille yrityksille jo sovitusti, sopimukset allekirjoitettuina. Eurooppalaisten veronmaksajien rahat ovat jo matkalla — mutta puolustushankintojen yksityiskohdat ovat pääosin salaisia, joten kansalaisella ei ole kunnollisia välineitä seurata minne rahat tarkalleen menevät ja millä ehdoilla.

Valtiolla ei ole omaa rahaa. Sillä on rahaa joka on kerätty kansalaisilta veroina tai otettu velkaa, joka sekin lopulta maksetaan veroina. Kun puolustusbudjettia kasvatetaan, se tarkoittaa joko sitä, että kansalaiset maksavat enemmän veroja, tai sitä, että valtio velkaantuu lisää. Molemmissa tapauksissa raha on peräisin ihmisiltä — ja se päätyy yrityksille ja niiden omistajille. Tämä on tulonsiirto. Ei metaforisesti vaan kirjaimellisesti.

Kun kyse on sosiaaliturvasta — työttömyysturvasta, asumistuesta, toimeentulotuesta — poliittinen keskustelu käydään lähes poikkeuksetta kustannusten, kestävyyden ja kannustinloukkujen kielellä. Kysytään, onko siihen varaa. Vaaditaan leikkauksia. Puhutaan siitä, että raha täytyy ansaita ennen kuin sitä voi saada. Sosiaaliturva on kuitenkin tulonsiirto, joka jakautuu laajalle joukolle pienituloisia ihmisiä, jotka käyttävät sen lähes kokonaan välittömästi takaisin kotimaiseen kulutukseen. Puolustusmenot ovat tulonsiirto, joka kasautuu harvojen globaalien omistajien varallisuuteen — varallisuuteen, joka ei palaudu samalla tavalla takaisin kotimaiseen kulutukseen ja arkiseen talouteen. Samat kysymykset eivät nouse puolustusmenojen kohdalla. Kestävyysvaje ja kannustinloukut ovat sosiaaliturvan kieltä — puolustusbudjeteista puhutaan eri sanastolla. Turvallisuuskehys tekee taloudelliset hyötyjät näkymättömiksi — ja se näkymättömyys on tarkoituksenmukaista.

Elokuussa 2025 Rheinmetallin, Leonardon ja Renkin osakkeet laskivat viidestä kahdeksaan prosenttia, kun mediassa alkoi liikkua tietoja mahdollisista Ukrainan rauhaneuvotteluista. Mitään sopimusta ei syntynyt. Pelkkä rauhanpuheiden mahdollisuus riitti laskemaan kursseja. Nämä yritykset hinnoitellaan sen oletuksen varaan, että maailma pysyy jatkuvasti jännittyneenä. Rauha on niiden kurssiriski.

Asevalmistajat ja sijoitusyhtiöt toimivat siinä maailmassa, jonka me olemme rakentaneet ja jota ylläpidämme poliittisilla päätöksillä. Rheinmetall ei päätä Suomen puolustusbudjetista. Vanguard ei päätä NATO:n viiden prosentin tavoitteesta. Nämä päätökset tekevät demokraattisesti valitut hallitukset — ja ne päätökset määräävät sen, kenen varallisuus kasvaa ja kenen verorahoilla se tapahtuu. Järjestelmä ei ole kenenkään yksittäisen toimijan syy. Se on yhteinen valinta, jota voi myös muuttaa.

Uhka voi olla todellinen ja silti on oikein kysyä, kenen taskuun turvallisuudesta maksettu raha päätyy. Nämä kaksi asiaa eivät sulje toisiaan pois. Mutta kun puolustusmenot kehystetään pelkästään turvallisuuskysymykseksi, kysymys siitä kenen taskuun raha päätyy ei pääse julkiseen keskusteluun lainkaan.

Julkinen raha on aina jakopolitiikkaa. Se koskee puolustusmenoja siinä missä sosiaaliturvaakin. Ainoa ero on se, kumman kohdalla tämä sanotaan ääneen.

Tekstissä esitetyt kurssitiedot ovat julkista pörssidataa. Tilauskannat perustuvat yritysten omiin tulosraportteihin. Lockheed Martinin omistusrakenne on tarkistettavissa SEC:n julkisista rekistereistä. NATO-maiden budjettisitoumukset ovat julkisia päätöksiä. Analyyttinen tulkinta — että kyse on tulonsiirrosta ja että puolustusmenoja ja sosiaaliturvaa kohdellaan julkisessa keskustelussa eri kielellä — on johtopäätös näistä faktoista. Se on tulkinta, ei neutraali fakta, ja sellaisena se voidaan kiistää.