Kesäspektaakkeli ja katoava valtioneuvosto

Kun Yle kuvaa kesäkuussa syntynyttä hallituksen sisäistä riitaa sanalla kesäspektaakkeli, sana valittiin todennäköisesti kuvaamaan tapahtuman näyttävyyttä. Politiikan toimittaja Pyry Dementjeff kirjoitti analyysissaan, että hallituksen viimeaikainen riitely on nostanut perussuomalaisten kannatusta mutta rokottanut kokoomuksen kannatusta. Kehys oli selvä jo otsikossa: kyse oli tavoitteista ja niiden tuottamasta tuloksesta, kannatuslukujen liikkeestä, ei siitä mitä hallituksessa oikeastaan tapahtui.

Spektaakkeli on sana, joka kutsuu katsojaa. Se olettaa yleisön, näyttämön ja esiintyjät, jotka tavoittelevat vaikutusta katsojaan. Kun tällä sanalla kuvataan sosiaali- ja terveysministeri Wille Rydmanin toimintaa STEA-avustusten kriteerien ympärillä, sana tekee näkymättömäksi sen kysymyksen, joka asiassa on oikeasti ratkaiseva: kenellä on valta päättää sadoista miljoonista euroista, joilla rahoitetaan sosiaali- ja terveysjärjestöjen toimintaa, ja meneteltiinkö tässä tapauksessa niin kuin perustuslaki edellyttää.

Tapahtumien kulku on tässä valossa syytä käydä läpi ilman spektaakkelin kehystä. Rydman esitti kesäkuussa viestipalvelu X:ssä uudet STEA-avustuskriteerit, joiden mukaan tukea ei enää myönnettäisi yhteiskunnalliseen vaikuttamis- tai neuvontatyöhön eikä järjestöille, joiden toiminta keskittyy yhteen tiettyyn ei-terveysperusteiseen tausta- tai identiteettiryhmään. Hallituskumppanit reagoivat välittömästi kielteisesti. Kunta- ja alueministeri Anna-Kaisa Ikonen totesi, ettei uusia kriteerejä voida hyväksyä, koska niitä ei ollut käsitelty yhdessä kaikkien hallituspuolueiden kesken. Pääministeri Petteri Orpo ilmoitti vievänsä asian koko hallituksen ratkaistavaksi, koska Rydmanin esittämistä kriteereistä ei hänen mukaansa ollut hallituksessa sopua. Asia päätyi lopulta eduskunnan käsittelyyn epäluottamusäänestyksenä, jossa Rydman sai luottamuksen äänin 88–74, ja hallituspuolue RKP:n edustajat äänestivät tyhjää.

Tässä vaiheessa tapahtui jotain, mikä kannattaa nostaa esiin selvästi eikä hukuttaa peliretoriikkaan. Opetusministeri Anders Adlercreutz totesi, että Rydmanin olisi pitänyt hyväksyttää kriteerit ensin hallituksessa, ja että näin oli sovittu jo kevään kehysriihessä, koska STEA-järjestöjen kriteerit tunnettiin hallituksessa herkkänä paikkana. Tämä on tunnustus siitä, että kyse ei ollut yhden ministerin omaan toimialaansa kuuluvasta rutiiniasiasta, vaan asiasta, jonka merkittävyys oli hallituksessa etukäteen tunnistettu.

Perustuslain 67 pykälä määrittelee, että valtioneuvostolle kuuluvat asiat ratkaistaan valtioneuvoston yleisistunnossa tai asianomaisessa ministeriössä, ja että yleisistunnossa ratkaistaan laajakantoiset ja periaatteellisesti tärkeät asiat sekä ne muut asiat, joiden merkitys sitä vaatii. Tässä on looginen ansa, josta Rydman ja perussuomalaiset eivät pääse ulos kumpaakaan suuntaan. Jos STEA-kriteerit eivät ole laajakantoinen ja periaatteellisesti tärkeä asia, silloin koko kesän kestänyt riitely, luottamusäänestys ja julkinen vääntö näyttäytyvät ylimitoitettuina reaktioina rutiiniasiaan. Jos kriteerit taas ovat laajakantoinen ja periaatteellisesti tärkeä asia, kuten perussuomalaisten oma toiminta ja hallituskumppanien reaktiot osoittavat kaikkien osapuolten tosiasiassa uskoneen, silloin päätösvalta ei perustuslain mukaan kuulunut yhdelle ministerille yksin, vaan valtioneuvoston yleisistunnolle.

Tästä ansasta löytyy myös konkreettinen todiste, eikä sitä tarvitse hakea kaukaa. Viraston omilla verkkosivuilla julkaistiin 15. kesäkuuta tiedote, jonka mukaan sosiaali- ja terveysministeri Wille Rydman on päättänyt vuoden 2027 STEA-avustusten myöntämisen kriteereistä. Sanavalinta ei ole vähäpätöinen: tiedote ei kerro ministerin esittäneen tai linjanneen kriteerejä, vaan päättäneen niistä, ja tämä sama tiedote on tätä kirjoitettaessa edelleen luettavissa STEA:n sivuilla sellaisenaan, vaikka hallitus on sittemmin äänestänyt asiasta, siirtänyt valmistelun kansliapäälliköille ja vaikka oikeuskansleri on pyytänyt selvitystä juuri siitä, mihin säännöksiin ministeriön toimivalta ylipäätään perustuu. Valtion oma virasto on siis koko kesän ajan kohdellut kriteerejä tehtynä päätöksenä, ei poliittisena puheenvuorona, ja rakentanut sen varaan myös syyskuussa alkavan hakukierroksen. Tämä on hallinnollinen tosiasia, joka ei muutu sillä että asiaa kutsutaan julkisuudessa spektaakkeliksi tai riidaksi.

Sama linja näkyy myös siinä, mitä Rydman on toistuvasti julkisesti sanonut. Hallitus äänesti kesäkuun lopulla kiistasta, ja Ilta-Sanomien hallituslähteiden mukaan perussuomalaiset hävisivät äänestyksen enemmistölle: kriteerit päätettiin valmistella uudelleen yhdessä. Tämän jälkeen Rydman kertoi Ylen A-studiossa, ettei kansliapäälliköiden valmistelema esitysluonnos anna aihetta muokata hänen aiemmin esittämiään kriteerejä, ja sanoi lähetyksessä suoraan, että hänen esittämänsä avustuskriteerit ovat ja tulevat olemaan voimassa. Hän meni tässä vielä pidemmälle ja tulkitsi, että hänen kriteereistään tulisi kansliapäälliköiden ehdotuksen myötä oikeudellisesti jopa aiempaa sitovampia. Tämä ei ole enää poliittista avausta, jota voisi puolustaa sillä, että ministeri sai vapaasti julkistaa omia tavoitteitaan ennen virallista käsittelyä. Tämä on ministerin oma ilmoitus siitä, että hänen yksin tekemänsä linjaus pysyy voimassa hallituksen äänestyspäätöksestä huolimatta.

Oikeuskansleri on tässä vaiheessa jo puuttunut asiaan. Hän on pyytänyt sekä Rydmanilta että sosiaali- ja terveysministeriöltä selvitystä kriteerien valmistelusta, ja Rydmanin on vastattava kysymyksiin viimeistään 20. elokuuta. Kysymykset kohdistuvat juuri siihen, mistä tässä on koko ajan ollut kyse: oikeuskansleri tiedustelee, mihin säännöksiin ministeriön toimivalta päättää kriteereistä perustuu, ja millaista menettelyä päätöksenteossa on noudatettu. Selvityspyynnöt liittyvät yhdeksään kanteluun, jotka Rydmanin menettelystä on tehty, ja yksi niistä on vasemmistoliiton kansanedustaja Veronika Honkasalon tekemä. Se, että ylin laillisuusvalvoja kysyy nimenomaan toimivallan perustaa, on itsessään osoitus siitä, ettei asia ole yksiselitteinen eikä palaudu pelkkään poliittiseen makuasiaan.

Rydmanin toiminta STEA-kriteerien ympärillä ei myöskään ole irrallinen tapaus hänen ministerikaudellaan. Samalla viikolla hän teki päätöksen sosiaalityön tutkimusrahoituksesta, jossa virkaesitys ja vertaisarviointi puolsivat rahoitusta kahdeksalletoista tutkimushankkeelle, mutta Rydman myönsi rahoituksen lopulta vain yhdeksälle. Huoltaja-säätiö kanteli tästäkin päätöksestä oikeuskanslerille katsoen, että menettely vaarantaa hakijoiden yhdenvertaisen kohtelun. Kun samalta ministeriltä samalla viikolla löytyy kaksi erillistä tapausta, joissa asiantuntijavalmistelusta poiketaan ja päätösvaltaa käytetään tavalla joka herättää kanteluita, kyse alkaa näyttää vähemmän yksittäiseltä kiistalta ja enemmän toimintatavalta.

Sillä, että kriteerejä on käsitelty käytännössä voimassa olevina jo ennen mitään virallista asetusmuutosta, on ollut myös konkreettisia seurauksia. Sosiaali- ja terveysjärjestöjen kattojärjestö Soste käynnisti kesäkuussa koko henkilöstöään koskevat muutosneuvottelut, joiden taustalla on avustuskriteerien mahdollinen tiukentuminen ja jotka voivat johtaa parinkymmenen ihmisen irtisanomiseen kolmenkymmenen hengen organisaatiossa. Järjestökenttä ei siis ole reagoinut poliittiseen puheenvuoroon, vaan siihen mahdollisuuteen, että Rydmanin ilmoittamat kriteerit todella tulevat sovellettaviksi.

Kysymys siitä, mitä uusi valtioneuvoston asetus lopulta sisältää, on edelleen auki, ja se on eri kysymys kuin se, mistä tässä on ollut kyse. Sisältökysymys ratkeaa elokuussa, kun asetusluonnos on määrä viedä valtioneuvoston yleisistuntoon. Menettelykysymys sen sijaan on jo nyt vastattavissa: ministeri, joka ei perustuslain mukaan yksin voi ratkaista laajakantoista ja periaatteellisesti tärkeää asiaa, ilmoitti julkisesti pitävänsä oman linjauksensa voimassa senkin jälkeen kun hallitus oli äänestäen todennut toisin.

Kun tätä kaikkea on kesän ajan kutsuttu spektaakkeliksi, sana on tehnyt saman kuin näyttämö aina tekee: se on kääntänyt katsojan huomion siihen, kuka voittaa ja kuka häviää, pois siitä, kenellä ylipäätään oli oikeus astua näyttämölle.