Kun suomalainen haluaa lainaa, vaihtoehdot ovat käytännössä samat kuin ne ovat olleet vuosikymmeniä. Pankki arvioi vakuudet ja tulot. Jos ne ovat kunnossa, laina järjestyy. Jos ne puuttuvat, ei järjesty. Järjestelmä on tuttu, vakaa ja tiukasti säännelty, eli viranomaiset määrittelevät tarkkaan millä ehdoilla pankit voivat lainata ja kenelle.
Mutta kuka on päättänyt, että tämä on ainoa tapa?
Talousjärjestelmä ei ole luonnonilmiö. Se on rakennettu, ja sen rakentaneet ihmiset ovat tehneet valintoja siitä, millainen toiminta saa rahoitusta ja millainen ei.
Vuosikymmenien kuluessa on vakiintunut ajatus, että rahoituksen arvoista on vain se, mikä tuottaa mitattavaa voittoa ja kasvaa. Yhteiskunnallisesti arvokas, aineeton, paikallinen ja ei-kasvuhakuinen toiminta jää ulkopuolelle.
Etlan tuore tutkimusmuistio kertoo, että suomalaisten yritysten rahoituksen saatavuus on heikentynyt. Keskimäärin tilanne ei ole eurooppalaisessa vertailussa erityisen huono, mutta kasvu- ja innovaatiovetoiset yritykset kärsivät eniten. Suomen rahoitusjärjestelmä on poikkeuksellisen pankkikeskeinen, eikä se sovellu aineettomiin investointeihin, kuten osaamiseen, ohjelmistoihin ja tutkimukseen, eikä yrityksiin jotka hakevat kasvua epävarmoilla markkinoilla. Tämä on tärkeä ja oikea havainto.
Mutta sitten tulee ratkaisu: lisää markkinaehtoista rahoitusta, eli rahoitusta joka hakee tuottoa eikä yhteiskunnallista hyötyä. Enemmän bisnesenkeleitä, yksityishenkilöitä jotka sijoittavat omaa varallisuuttaan kasvuyrityksiin, enemmän pääomasijoittajia, enemmän yksityistä pääomaa. Enemmän markkinaa.
Jossain tässä kohtaa kannattaa pysähtyä. Kun ongelma tunnistetaan mutta ratkaisu haetaan samasta paikasta josta ongelmakin syntyi, on syytä kysyä ääneen: miten tähän tultiin, ja kuka teki ne päätökset?
Kehäpäätelmä
Kehäpäätelmä toimii näin: jokin yhteiskunnallinen ongelma tunnistetaan tarkasti ja rehellisesti. Analyysi on usein hyvää. Mutta hyväksyttävät ratkaisut on etukäteen rajattu niin, että tietyt vaihtoehdot eivät mahdu mukaan. Tällöin ainoa looginen johtopäätös on lisätä sitä, mitä jo on, vaikka juuri sen puutteellisuus tai yksipuolisuus on aiheuttanut tilanteen.
Yritysrahoituksen kohdalla kehä menee seuraavasti. Pankkikeskeinen rahoitusjärjestelmä ei ohjaa investointeja kasvuhakuisille yrityksille. Tähän tarjotaan ratkaisuksi markkinaehtoista rahoitusta, joka sekin ohjaa rahaa tuoton eikä yhteiskunnallisen tarpeen mukaan. Bisnesenkeleitä ja pääomasijoittajia ei ohjaa kansantaloudellinen harkinta vaan yksityinen tuottologiikka, kuten sen kuuluukin. He eivät ole yhteiskunnallisia investoijia. He ovat sijoittajia. Se ei yksin ratkaise ydinkysymystä: miten rahoitus ohjautuu sinne, missä on korkein yhteiskunnallinen hyöty, ei välttämättä korkein yksityinen tuotto.
Miten tähän päädyttiin
Suomalaista yritysrahoitusta koskevassa keskustelussa on yksi johdonmukainen puute: kysymys siitä, miksi järjestelmä on sellainen kuin on. Tilanne esitetään usein luonnonolotilana, taustatekijänä, josta lähdetään eteenpäin.
Mutta kyse on poliittisista päätöksistä, joilla on nimet, vuosiluvut ja ideologiset perustelut.
Suomessa toimi vuosikymmeniä laaja valtiollisten rahoitusinstrumenttien verkosto. Teollisuuspankki, Kera eli Kehitysaluerahasto, Postipankki, alueelliset kehitysyhtiöt ja lukuisat muut ohjasivat rahaa alueille, toimialoille ja yrityksiin, joihin yksityinen rahoitus ei katsonut kannattavaksi. Nämä olivat tietoista teollisuus- ja aluepolitiikkaa, jonka tuloksena Suomi rakentui sodanjälkeisestä agraarivaltiosta teollisuusmaaksi ja sittemmin teknologiavetoiseksi hyvinvointiyhteiskunnaksi.
1990-luvulta alkaen tätä rakennetta purettiin. Osin EU:n kilpailulainsäädännön rajoitukset vaikuttivat, mutta keskeinen ajuri oli ideologinen: ajatus siitä, että valtio on tehoton rahan ohjaaja ja yksityiset markkinat hoitavat sen paremmin. Tämä johti valtion vetäytymiseen taloudesta, yksityistämiseen ja julkisten rahoitusinstrumenttien alasajoon. Teollisuuspankki lakkautettiin. Kera sulautettiin ensin Fenniaan, sitten Finnveraan, jonka rooli on jäänyt ohueksi verrattuna alkuperäisten instituutioiden toimintaan. Postipankki yhtiöitettiin ja myytiin.
Tuloksena on järjestelmä joka on poikkeuksellisen pankkikeskeinen, innovaatioille vieras ja vanhoihin sekä vakaisiin yrityksiin sopeutunut.
Miksi julkinen ohjaus ei nouse keskusteluun
Pitäisikö Finnveran toimintavaltuuksia ja pääomaa vahvistaa merkittävästi? Pitäisikö Suomeen rakentaa valtiollinen kehityspankki, jollaisia toimii menestyksekkäästi Saksassa, Ranskassa, Pohjoismaissa ja käytännössä kaikissa maissa, jotka ovat onnistuneet teollisuuspolitiikassaan? Pitäisikö valtion ohjata investointeja suoraan aloille ja alueille, joita yksityinen rahoitus ei tavoita?
Nämä kysymykset eivät ole radikaaleja. Ne ovat arkipäivää suurimmassa osassa kehittyneitä talouksia. Saksan KfW on yksi maailman suurimmista kehityspankeista ja ohjaa satoja miljardeja vuodessa. Ranskan Bpifrance rahoittaa kasvuyrityksiä suoraan valtion pääomalla. Norjan valtiollinen sijoitusrakenne on kansainvälisesti ihailtu. Nämä maat eivät kärsi siitä, että niillä on valtiollisia rahoitusinstrumentteja. Ne hyötyvät siitä.
Suomessa nämä vaihtoehdot eivät nouse pöydälle, koska lähtöoletus sulkee ne pois ennen kuin keskustelu alkaa.
Toistuva kaava
Yritysrahoitus on vain yksi esimerkki. Sama rakenne toistuu kaikkialla, missä markkinaehtoinen malli on otettu käyttöön julkisissa palveluissa tai infrastruktuurissa.
Asuminen: hinnat nousevat, vuokrat kallistuvat, kohtuuhintainen asuminen katoaa. Ratkaisu: lisää markkinoita, enemmän yksityistä rakentamista, vähemmän sääntelyä. Ei kysymystä siitä, miksi sosiaalinen asuntotuotanto ajettiin alas.
Terveydenhuolto: jonot kasvavat, henkilöstö uupuu, palvelut eriarvoistuvat. Ratkaisu: lisää kilpailua, yksityistä tuotantoa, markkinamekanismeja. Ei kysymystä siitä, mitä tapahtui kun julkinen kapasiteetti alimitoitettiin tietoisesti.
Energia: huoltovarmuus heikkenee, hintavaihtelut kasvavat. Ratkaisu: lisää markkinaehtoisia investointeja, enemmän yksityistä tuotantoa. Ei kysymystä siitä, mitä tarkoitti kun valtiollinen energiayhtiö myytiin.
Veropolitiikka: talous ei kasva, investoinnit jäävät vaatimattomiksi. Ratkaisu: kevennetään veroja, jotta yksityinen pääoma aktivoituu. Kun kasvu ei seuraa, kevennetään lisää. Kukaan ei kysy, olisiko julkinen investointi voinut ohjata kasvua paremmin.
Sääntelyn purku seuraa samaa kaavaa. Sääntely syntyi alun perin korjaamaan markkinan tuottamia haittoja: ympäristöongelmia, kuluttajansuojan puutteita, työntekijöiden alisuojaa, finanssikriisejä. Kun markkina ei toimi halutulla tavalla, ratkaisu on purkaa lisää sääntelyä joka ”jäykistää” ja ”estää kilpailua”. Alkuperäinen kysymys, mitä varten sääntely on olemassa, katoaa.
Se mikä yhdistää kaikkia näitä ei ole huolimattomuus tai analyyttinen heikkous. Analyysi on usein tarkkaa. Yhdistävä tekijä on se, että vastaus on päätetty etukäteen ja ongelmanasettelu rakennetaan sen ympärille. Siksi kehä ei koskaan aukea sisältä päin.
Otetaan konkreettinen esimerkki. Yrittäjä tekee itsenäistä yhteiskunnallista analyysia, tuottaa kansalaiskasvatusmateriaalia, rakentaa lukijasuhdetta. Toiminta on aineetonta: siitä ei synny myytävää tuotetta eikä se skaalaudu. Tulot kertyvät suoraan lukijoilta, hitaasti ja epätasaisesti. Vakuuksia ei ole. Vakituisia tuloja ei ole.
Pankki ei rahoita, koska vakuudet puuttuvat. Pääomasijoittajia ei kiinnosta, koska kasvutarinaa ei ole. Veronkevennys ei auta, koska verotettavaa tuloa on vähän. Julkiset tukivälineet on suunnattu joko teknologiastartupeihin tai vakiintuneisiin yrityksiin. Tämä yrittäjä ei mahdu kumpaankaan.
Silti työ on yhteiskunnallisesti relevanttia. Se tuottaa jotain, jota markkina ei tuota: riippumatonta analyysia, julkista keskustelua, kansalaisille suunnattua tietoa. Juuri tällaista toimintaa vanhemmat valtiollisen rahoituksen instrumentit olisivat voineet tukea.
Mitä on tehty muualla
Muut maat ovat rakentaneet julkisen ohjauksen uudelleen nykyiseen toimintaympäristöön, EU-kehys mukaan lukien.
Kehityspankkimalli on konkreettisin esimerkki. Saksan KfW, Ranskan Bpifrance ja Ruotsin Almi toimivat EU:n kilpailusääntöjen puitteissa, koska ne on rakennettu paikkaamaan ne rahoitustarpeet joihin yksityinen markkina ei vastaa riittävästi, eivätkä ne kilpaile suoraan yksityisten rahoittajien kanssa. Ne ohjaavat julkista rahaa sinne, minne yksityinen rahoitus ei kohdistu: kasvuyrityksiin, vihreään siirtymään, aluekehitykseen. Finnveran toimintavaltuuksia ja pääomaa voisi vahvistaa samaan suuntaan.
Strateginen julkinen omistajuus on palannut Eurooppaan laajemminkin. Ranska, Saksa ja Ruotsi ovat viime vuosina vahvistaneet tai rakentaneet uudelleen valtion omistusta energia-, liikenne- ja teknologiasektoreilla. Kyse on osittaisesta kansallistamisesta, jossa valtio ottaa omistuksen kautta ohjausvallan strategisilla aloilla ilman että se ottaa yritystä kokonaan haltuunsa.
Ehdolliset tuet ovat kolmas malli. Yritys saa julkista rahoitusta, verokevennyksen tai muun tuen, mutta siihen liittyy sitova velvoite: työllistämistavoite, tutkimus- ja kehitysinvestointi, kotimaisuusaste tai muu mitattava ehto. Tätä tehdään Suomessakin, mutta ehtojen sitovuus ja valvonta ovat heikkoja. Kun ehdot ovat kosmeettisia, tuki valuu ilman yhteiskunnallista vastinetta.
EU tarjoaa välineitä, joita Suomi käyttää huonosti. InvestEU, Horisontti-ohjelmat ja IPCEI-teollisuushankkeet, joissa EU-maat voivat yhdessä rahoittaa strategisia teollisuusinvestointeja valtiontukisääntöjä kiertämättä, mahdollistavat merkittävän julkisen rahoituksen. Ranska ja Saksa ovat aktiivisesti rakentaneet kansallisia teollisuusstrategioita näiden välineiden päälle. Suomi maksaa näihin ohjelmiin mutta ei rakenna niiden päälle kansallista strategiaa niin kuin Ranska ja Saksa tekevät.
Markkinat tekevät sitä mihin ne on suunniteltu: ohjaavat rahaa sinne missä on korkein tuotto. Yhteiskunta tarvitsee lisäksi välineitä ohjata rahaa sinne missä on tarve mutta ei paras tuotto.
Tämä työ elää lukijoiden tuella.
Jos koet tämän työn tärkeäksi — voit tukea sitä: