Väärä viitekehys tuottaa väärän diagnoosin

Psykiatriassa on useita kilpailevia koulukuntia. Psykodynaamisesti suuntautunut lääkäri näkee potilaan oireet menneisyyden ratkaisemattomien konfliktien ilmentymänä. Kognitiivinen terapeutti etsii virheellisiä ajatusrakenteita. Neurobiologisesti orientoitunut psykiatri tarkastelee välittäjäaineiden epätasapainoa. Kaikki nämä voivat olla saman potilaan kohdalla osittain oikeassa, mutta hoito vaihtelee viitekehyksen mukaan merkittävästi. Ja väärä viitekehys tuottaa väärän diagnoosin ja pahimmillaan haitallisen hoidon, vaikka lääkäri olisi täysin vilpitön.

Suomalaisessa talouspolitiikassa on sama ongelma, mutta ilman moniäänisyyttä. Valtiovarainministeriö, finanssipoliittinen parlamentaarinen työryhmä ja merkittävä osa julkisesta talouskeskustelusta toimii yhden viitekehyksen sisällä, uusklassisen taloustieteen oletuksilla, joiden mukaan ihmiset ja markkinat toimivat rationaalisesti ja ennustettavasti, eikä tätä valintaa yleensä edes perustella tai tunnisteta valinnaksi. Se esitetään todellisuutena.

Tämä on ongelma juuri nyt, kun Suomi tekee päätöksiä, joiden seuraukset kantavat vuosikymmeniä eteenpäin.

Uusklassinen ihminen ja hänen rationaalinen maailmansa

Uusklassinen taloustiede rakentuu tietyille perusoletuksille. Taloudelliset toimijat, kotitaloudet ja yritykset, ovat rationaalisia. He prosessoivat saatavilla olevan informaation tehokkaasti, muodostavat sen pohjalta odotuksia ja reagoivat muutoksiin ennustettavalla tavalla. Markkinat tasapainottuvat häiriöiden jälkeen, ja politiikkatoimet vaikuttavat talouteen symmetrisesti ja lineaarisesti: jos julkisia menoja leikataan miljardilla, BKT heikkenee tietyn kertoimen verran, jonka jälkeen talous palautuu sille kasvuvauhdille, johon se kykenisi ilman häiriöitä.

Tämä ihmiskuva on siisti ja matemaattisesti käsiteltävä. Se mahdollistaa tarkat laskelmat ja selkeät suositukset. Valtiovarainministeriö käyttää finanssipolitiikan kertoimena arvoa 0,5, eli julkisten menojen leikkaaminen miljardilla heikentää BKT:tä puoli miljardia, jonka jälkeen talous toipuu. Sopeutus jättää pysyvän tasomuutoksen mutta ei vahingoita pitkän aikavälin kasvuastetta.

Tämä on siisti malli. Ongelma on, että ihmiset eivät ole uusklassisia ihmisiä.

Mitä käyttäytymistaloustiede osoittaa

Käyttäytymistaloustiede syntyi 1970-luvulta alkaen Daniel Kahnemanin, Amos Tverskyn ja Richard Thalerin tutkimuksesta. Se täydentää taloustiedettä empiirisellä psykologialla: miten ihmiset todella käyttäytyvät epävarmuudessa, paineen alla ja pelon edessä. Kahneman kokosi vuosikymmenten tutkimuksen kirjaan Ajattelu, nopeasti ja hitaasti, joka on yksi vaikutusvaltaisimmista tietokirjoista viime vuosikymmeniltä ja samalla käytännönläheinen johdatus siihen, miksi rationaalisen toimijan malli on niin usein väärässä.

Kirjan keskeinen jako on kahden ajattelujärjestelmän välillä. Järjestelmä 1 on nopea, automaattinen ja tunnepohjainen. Se reagoi uhkiin välittömästi ja käyttää heuristiikkoja, eli peukalosääntöjä, monimutkaisten tilanteiden nopeaan arviointiin. Järjestelmä 2 on hidas, analyyttinen ja harkitseva. Se pystyy käymään läpi laskelmia ja punnitsemaan vaihtoehtoja, mutta se väsyy ja vaatii aktiivista ponnistusta. Uusklassinen taloustiede olettaa implisiittisesti, että talouden toimijat käyttävät aina järjestelmää 2. Todellisuudessa useimmat päätökset syntyvät järjestelmässä 1, erityisesti epävarmuuden ja uhan edessä.

Löydökset ovat merkittäviä ja talouspolitiikan kannalta häiritseviä.

Tappiokammo on käyttäytymistaloustieteen keskeisimpiä havaintoja ja järjestelmä 1:n tunnusomaisin piirre. Kahneman ja Tversky osoittivat kokeellisesti, että ihmiset kokevat tappiot psykologisesti noin kaksi kertaa vahvemmin kuin vastaavansuuruiset voitot. Kyse on evoluution muovaamasta reaktiosta epävarmuuteen, ei mistään poikkeavasta tai irrationaalisesta käyttäytymisestä. Käytännössä tämä tarkoittaa, että kun hallitus ilmoittaa kymmenien miljardien leikkausohjelmasta, kotitaloudet ja yritykset eivät käynnistä järjestelmää 2 ja laadi rationaalista hyötyanalyysia. Järjestelmä 1 ottaa ohjat. He alkavat varautua. Säästämisaste nousee. Investointisuunnitelmat lykkääntyvät. Kulutus supistuu ennen kuin yhtäkään leikkausta on tehty.

Tämä on osa selitystä sille, miksi suuria sopeutusohjelmia edeltää usein taloudellinen hidastuminen, joka ylittää mallien ennusteet.

Toinen keskeinen käyttäytymistaloustieteellinen havainto koskee sitä, miten odotukset voivat juuttua paikalleen. Uusklassinen teoria olettaa, että talouden toimijat muodostavat rationaalisia odotuksia tulevaisuudesta ja päivittävät niitä joustavasti uuden informaation myötä. Todellisuudessa odotukset voivat lukkiutua pessimistiseen asentoon, josta on vaikea päästä irti. Kun yritykset ovat vuosikausia kokeneet kysynnän riittämättömäksi, tämä muuttuu pysyväksi linssiksi, jonka läpi uuttakin tietoa tulkitaan. Elinkeinoelämän keskusliiton suhdannebarometri osoittaa, että suomalaisyritykset ovat finanssikriisistä lähtien ilmoittaneet riittämättömän kysynnän toistuvasti suurimmaksi kasvun esteeksi. Tämä ei ole lyhytaikainen häiriö vaan pysyvä odotusrakenne, joka pitää investoinnit matalalla vaikka yksittäiset talousluvut välillä paranisivatkin.

Kolmas havainto koskee kehystämistä. Ihmiset eivät reagoi faktoihin tyhjiössä vaan siihen, miten faktat esitetään. Kun hallituspuolueen edustaja kirjoittaa, että kiristämällä veroja pienempikin liekki sammuu, tämä ei ole neutraali taloustieteellinen väite. Se on kehystys, joka aktivoi tietyn tunnereaktion ja ohjaa päättelyä ennen kuin yhtäkään lukua on tarkasteltu. Ja koska kehystäminen vaikuttaa todellisiin odotuksiin ja sitä kautta todelliseen käyttäytymiseen, sillä on taloudellisia seurauksia riippumatta siitä, onko väite empiirisesti tosi.

Kehystäminen näkyy myös siinä, miten taloustieteelliseen tutkimukseen reagoidaan julkisesti. Kun UTAK julkaisi äskettäin selvityksen, jossa menoleikkausten kielteisiä kerroinvaikutuksia arvioitiin tutkimuskirjallisuuden pohjalta, Etlan toimitusjohtaja kutsui selvitystä ”nykyajan kommunistisen puolueen manifestiksi.” Sisältöön ei vastattu, viitekehys leimattiin. Tämä on järjestelmä 1 toiminnassa: uhkaavan tiedon neutralointi tunnelatauksella ennen kuin järjestelmä 2 ehtii arvioida argumentteja.

Nobelilla palkittua tutkimusta, jota politiikka ei kuuntele

Käyttäytymistaloustiede ei ole marginaalinen akateeminen sivuhaara. Se on tiedeyhteisön korkeimmalla mahdollisella tavalla tunnustettua tutkimusta. Daniel Kahneman sai taloustieteen Nobelin vuonna 2002 nimenomaan psykologisen tutkimuksen liittämisestä talousteoriaan ja ihmisten päätöksenteon tutkimuksesta epävarmuuden vallitessa. Richard Thaler sai saman palkinnon vuonna 2017 behavioristisen taloustieteen tutkimuksesta. Herbert Simon palkittiin jo vuonna 1978 taloudellisten organisaatioiden päätöksentekoprosessien tutkimuksesta, ja hän kehitti rajoitetun rationaalisuuden käsitteen, joka on koko käyttäytymistaloustieteen suora esiaste.

Nobel-listan läpikäynti paljastaa kuitenkin jotain laajempaa. 1970- ja 1980-luvuilla palkinnot suuntautuivat voimakkaasti uusklassisen taloustieteen ytimeen: yleiseen tasapainoteoriaan, rationaalisten odotusten hypoteesiin ja markkinoiden tehokkuuteen. Tämä tutkimus muodosti pohjan niille mallinnusoletuksille, joita valtiovarainministeriöt ympäri maailmaa käyttävät edelleen. Mutta 2000-luvulta alkaen suunta on kääntynyt selvästi. Nobel-komitea on palkkinut toistuvasti tutkimusta, joka haastaa juuri nämä oletukset.

Elinor Ostrom palkittiin vuonna 2009 osoitettuaan, että yhteisöt ratkaisevat yhteisresurssien ongelmia tavoin, joita uusklassinen teoria pitää mahdottomina. Abhijit Banerjee, Esther Duflo ja Michael Kremer saivat Nobelin vuonna 2019 kokeellisesta lähestymistavasta, jossa mennään kentälle testaamaan oletuksia sen sijaan että luotetaan malleihin. David Card, Joshua Angrist ja Guido Imbens palkittiin vuonna 2021 kausaalisuhteiden empiirisestä tutkimuksesta, joka nojaa luonnollisiin kokeisiin rationaalisten mallien sijaan. Claudia Goldin osoitti vuonna 2023, että rakenteet ja historia selittävät työmarkkinoita enemmän kuin markkinatasapaino. Daron Acemoğlu, Simon Johnson ja James Robinson palkittiin vuonna 2024 instituutioiden ja historian merkityksestä kansakuntien menestykselle, mikä haastaa suoraan markkinoiden automaattisen tehokkuuden oletuksen.

Jännite on ilmeinen: Nobel-komitea on jo kahden vuosikymmenen ajan johdonmukaisesti palkkinut tutkimusta, joka kyseenalaistaa ne perusoletukset joihin valtiovarainministeriöiden mallit nojaavat. Suomessa näitä oletuksia käytetään kuitenkin edelleen sellaisenaan kymmenen miljardin sopeutussuositusten pohjana, ilman että valintaa edes perustellaan.

Institutionaalinen aukko on konkreettinen. Yhdysvalloissa useilla yliopistoilla on nimetty käyttäytymistaloustieteen professorintuoli. Britanniassa perustettiin jo vuonna 2010 Behavioural Insights Team, niin kutsuttu nudge-yksikkö, soveltamaan käyttäytymistieteellistä tutkimusta suoraan politiikkavalmisteluun. Muissa Pohjoismaissa käyttäytymistaloustiede on vahvemmin läsnä julkisessa hallinnossa. Tanskassa toimii iNudgeyou-yksikkö, joka soveltaa käyttäytymistieteellistä tutkimusta suoraan politiikkavalmisteluun. Suomessa käyttäytymistaloustiedettä opetetaan kursseina useissa yliopistoissa, mutta omaa professuuriaan sillä ei ole. Nobelilla palkittu tutkimussuunta ei ole saanut institutionaalista kotia, ja se näkyy suoraan siinä, miten talouspolitiikkaa valmistellaan.

Kyyrösen selvitys käyttäytymistaloustieteen valossa

Otto Kyyrösen tuore UTAK-selvitys ”Talouden turvavyö vai kasvun käsijarru?” osoittaa kvantitatiivisesti, että valtiovarainministeriön sopeutuslaskelmat aliarvioivat julkisiin menoihin kohdistuvien leikkausten kielteisiä taloudellisia vaikutuksia. Finanssipolitiikan kerroin kertoo, kuinka paljon julkisten menojen leikkaaminen tai lisääminen vaikuttaa kansantalouden kokonaistuotantoon. Jos kerroin on 0,5, miljardin euron leikkaus supistaa BKT:tä puoli miljardia. Jos kerroin on 1,4, sama miljardin leikkaus supistaa BKT:tä 1,4 miljardia euroa. Ero ei ole tekninen yksityiskohta: kun sopeutustarve on lähes kymmenen miljardia euroa, kertoimen valinta määrittää sen, kasvaako vai supistuuko julkinen velkasuhde sopeutuksen seurauksena.

Valtiovarainministeriö käyttää kerrointa 0,5. Tutkimuskirjallisuus viittaa Suomen kaltaisessa kotimaiseen kysyntään nojaavassa taloudessa kertoimiin 1,15–1,69. Pohjoismaisessa kontekstissa tehdyt arviot asettuvat tälle välille, ja laajan kansainvälisen metatutkimuksen mukaan heikon kasvun oloissa kertoimet ovat keskimäärin kaksi kertaa suurempia kuin VM:n käyttämä arvo. Tämä ei ole marginaalinen ero: se on ero sen välillä, kääntyykö velkasuhde laskuun vai nouseeko se edelleen. Lisäksi VM ei huomioi suhdannesidonnaisten menojen kasvua.

Kun Kyyrösen selvitys sai julkisuutta, VM väitti, että sen käyttämä kerroin on peräisin EU-komissiolta ja että kaikki jäsenmaat ovat yhdessä sopineet sen tasosta. Komission oma velkakestävyysraportti sanoo kuitenkin suoraan, että jäsenvaltiot voivat käyttää omissa suunnitelmissaan eri kerrointa, mikäli se on perusteltu maakohtaisilla taloudellisilla olosuhteilla ja on tutkimuskirjallisuuden mukainen. VM siis voi ja sen pitäisi sovittaa käyttämänsä kerroin Suomen suhdannetilanteen mukaan. Se on institutionaalinen valinta, ei tekninen pakko.

Toinen VM:n laskelmista puuttuva tekijä on hystereesi, joka on käsite jossa käyttäytymistaloustiede ja makrotaloustiede kohtaavat. Se kuvaa ilmiötä, jossa kysyntäshokki ei jätä vain väliaikaista jälkeä vaan muuttaa talouden rakenteellista kasvukykyä pysyvästi. Mekanismi kulkee juuri odotusten kautta: kun sopeutus heikentää kysyntää, yritykset leikkaavat investointisuunnitelmiaan. Kun investoinnit heikkenevät, tuottavuuskasvu hidastuu. Kun tuottavuuskasvu hidastuu, palkkakehitys jää jälkeen. Kun palkkakehitys jää jälkeen, kysyntä pysyy heikkona. Noidankehä on käynnissä ja se muistuttaa rakenteeltaan juuri sitä pessimistisen odotustasapainon loukkua, jonka käyttäytymistaloustiede on tunnistanut.

Kyyrösen laskelmien mukaan pahimmassa skenaariossa 9,7 miljardin euron nettosopeutus ei käännä julkista velkasuhdetta laskuun lainkaan vuoteen 2039 mennessä ja heikentää BKT:n volyymia keskimäärin 19,6 miljardilla eurolla vuoden 2039 tasolla. Käyttäytymistaloustieteen näkökulmasta nämä luvut ovat pikemminkin alaraja kuin yläraja, koska ne eivät täysin tavoita sitä, miten laajamittainen leikkausohjelma muuttaa kotitalouksien ja yritysten käyttäytymistä jo ennen toimeenpanoa.

Väärä diagnoosi, haitallinen hoito

Suomalaisessa julkisessa keskustelussa kuulee toistuvasti argumentin, jonka rakenne on tämä: ilman kymmenien miljardien kululeikkauksia ja talouskasvua emme yksinkertaisesti saa pelastettua hyvinvointivaltion tukea heikoimmille, eikä velkaelvytykseen ole enää varaa. Tämä on uusklassinen ajattelutapa puhtaimmillaan: leikkaukset ovat välttämättömyys, velkaelvytys on myrkkyä, ja kolmas tie ei ole olemassa.

Käyttäytymistaloustiede ja Kyyrösen empiirinen analyysi osoittavat molemmat, että tämä diagnoosi on puutteellinen. Leikkaukset eivät ole neutraali instrumentti vaan käynnistävät käyttäytymisreaktioita, jotka heikentävät taloutta enemmän kuin lineaariset mallit ennustavat. Ja kolmas tie on olemassa: veronkorotukset kohdistettuna sinne missä ne vähentävät kulutusta vähiten, eli suurituloisille, jotka käyttävät lisätulostaan kulutukseen pienemmän osuuden kuin pienituloiset, yhdistettynä julkisiin investointeihin, joiden kerroinvaikutus on suuri. Veronkorotukset toki heikentävät kysyntää jonkin verran, mutta käyttäytymistaloustieteellisesti olennainen ero on se, että investointiohjelma samanaikaisesti lähettää markkinoille aivan erilaisen signaalin kuin pelkkä leikkausohjelma. Se ei käynnistä samaa tappiokammon ja ennakoivan varautumisen kierrettä. Kyyrösen laskelmien mukaan tämä yhdistelmä saavuttaa velkajarrun tavoitteet ja nostaa BKT:n volyymin 21,9 miljardia euroa korkeammalle tasolle vuoteen 2039 mennessä.

Mutta tämä vaihtoehto ei mahdu uusklassiseen kehykseen, jossa veronkorotukset sammuttavat kasvun ja julkiset investoinnit ovat valtiouskon harhaoppia. Niinpä sitä ei käsitellä vakavasti siellä, missä päätökset tehdään. Ja kun joku esittää vaihtoehtoisen laskelman tutkimuskirjallisuuteen nojaten, reaktio on usein kehystäminen eikä argumenttien arviointi. Tämä on itse viitekehysongelman ilmentymä: järjestelmä, joka ei tunnista omia oletuksiaan, ei myöskään pysty arvioimaan niitä kriittisesti.

Mitä tarvitaan

Psykiatriassa on opittu, että yhden koulukunnan monopoli on vaarallinen. Biologinen psykiatria yksinään ei hoida kaikkia masennuksia, psykodynamiikka yksinään ei selitä kaikkia psykooseja. Parhaat tulokset syntyvät, kun viitekehyksiä osataan yhdistää ja valita tilanteen mukaan.

Suomalaisessa talouspolitiikassa tarvitaan sama moniäänisyys. Valtiovarainministeriön laskelmat tarvitsevat rinnalleen käyttäytymistaloustieteellisen tarkastelun, joka kysyy miten ihmiset ja yritykset todella reagoivat epävarmuuteen, pelkoon ja suuriin rakenteellisiin muutoksiin. Kyse ei ole sopeutuksen välttämisestä vaan siitä, että sopeutuksen instrumentteja ja ajoitusta arvioidaan realistisemmalla ihmiskuvalla kuin se, johon VM:n mallit tällä hetkellä nojaavat.

Väärä viitekehys tuottaa väärän diagnoosin. Ja väärä diagnoosi voi tuottaa hoidon, joka pahentaa tautia juuri silloin, kun potilas on jo valmiiksi heikossa kunnossa.